Abetone ja Pistoia

Vuoristotiet kutsuivat ja auton nokka piti suunnata kohti yhä jyrkkenevää vuorenrinnettä talomme takana. Tie kapeni ja serpentiinimutkat tihenivät. Risteyksissä osittain arvasimme oikean suunnan. Tienviittoja oli harvakseltaan. Reitti ei selvästikään ollut suuressa suosiossa jonka havaitsimme myös vastaan tulleiden autojen vähyydessä. Onneksi niin, sillä suurimmaksi osaksi tien leveys riitti vain yhdelle autolle kerrallaan. Lopulta kuitenkin löysimme Pizzornen kylään johon olimme suunnistaneet. Siellä sitten ajoimme ensimmäisen kerran harhaan ja ajauduimme umpikujaan, mutta onneksi autossamme oli ratti ja kääntyvät etupyörät. Pahaksi onneksemme olimme ajautuneet (tai ajaneet) itsemme pussiin ja sieltä paluu tapahtui normaalia lasten liukumäkeä jyrkempää kylätietä, kahden talon välistä jossa tie kapeimmillaan (mutkassa tietenkin ja tuon jyrkänteen puolivälissä) oli noin 2 metriä. Se sisämutkassa ollut talonkulma oli saanut rankasti tuntea ohiajaneet autot, mutta itse onnistuin ohjaamaan Giuliettamme mutkasta kolhimatta, mieheni viittoessa kadulta ohjeita. Tilanteesta selvittiin ja matka jatkui.

Nyt lähdimme alamäkeen. Laakson pohjalla, pientä joenvartta ajellessamme laskimme ohittaneemme 8 pientä, edelleen toiminnassa olevaa paperitehdasta jotka kaikki sijaitsivat samassa laaksossa lähes toinen toisessaan kiinni. Ei ole ainakaan paperi kylästä loppunut ja vielä näytti puitakin kasvavan vuoren rinteillä. Laakson päässä taas noustiin seuraavalle rinteelle ja niin matka jatkui vuoroin ylös vuoroin alas. Maisemat olivat upeat ja ilma kirkas.

Muutaman tunnin ajon ja yhtä monen pysähdyksen jälkeen olimme perillä määränpäässämme Abetonessa. Abetone on pieni laskettelukeskus Apenniineilla jonne aikoinaan on Puccinikin etsiytynyt vuoristoilmaa kaivatessaan. Abetone on alunperin perustettu tulliasemaksi vuonna 1732. Paikasta rakennettiin laskettelukeskus vasta 1900-luvun alussa. Yksi Italian laskettelusuuruuksista, Zeno Colo, syntyi Abetonessa pian tämän jälkeen vuonna 1920. Nykyisin Abetonessa asuu ympärivuotisesti vain vajaa 700 henkeä, mutta hiihtosesongin aikaan pienessä kylässä vilisee ihmisiä tuhansittain. Rinteet ovat pitkiä, leveitä ja osittain myös jyrkkiä. Paikka on vallan mainio kohde monipuoliseen lasketteluun, vaikkei aivan lapsiperheille sovellukaan. Lumen puutteessa tutustuimme lähinnä paikallisen baarin tarjontaan ja nautimme peri-italialaisen makuiset leivät maitokahvin kera. Samalla asialla, samassa baarissa oli useita moottoripyöräilijöitä jotka meidän tavoin pitivät alueen teitä ihanteellisina lomakurvailuun.

Italialaisen pikalounaan jälkeen jatkoimme taas matkaa kohti vilkkaampaa sivilisaatiota ja loivempia seutuja. Tällä kertaa valitsimme reittimme kulkemaan leveämpiä teitä ja perillä Pistoiassa olimme melkein huomaamatta. Pistoia on ollut Gallialaisten, Ligurialaisten ja Etruskien asutuskeskus ennen kuin siitä kuudennella vuosisadalla ennen Kristusta tuli yksi Rooman kolonnia. Tärkeän kulkuväylän, Via Cassian varrella sijainnut Pistoia oli Lombardialaisten aikaan etuoikeutettu kuninkaallinen kaupunki, mutta vasta vuonna 1177 alkoi Pistoian loistokausi sen itsenäistyttyä. Itsenäisyys ei kauaa kestänyt, mutta itsenäisyyden aikana kaupunki kasvoi ja kukoisti. Dante mainitsee Pistoian ”vapaana kaupunkina” ja Michelangelo nimitti pistoialaisia ”taivaan vihollisiksi”. Nykyisin kaupunki on tunnettu puutarhamyymälöistään ja kukkakaupoistaan. Itse löysimme kylästä ihania kahviloita, tunnelmallisia ravintoloita ja veden kielelle saaneen herkkukaupan josta matkaeväiksi lähti mukaan niin kirsikoita kuin mansikoitakin.